Ei varsinainen selviytymistarina: Masentunut, kiusattu ja skitsofreenikko töissä

Olisi mukavaa kertoa perinteinen selviytymistarina, jossa sankari selättää tielleen sattuneet esteet ja elämä palaa tavallisiin uomiinsa, normaaliksi. Sitten voi taas hymyillä ja todeta, miten vaikeudet jättivät jäljen mutta vahvistivat. Kerrotaan kuitenkin tarina, joka on totta. Sellainen, jossa mielenterveyden haasteet ovat jatkuva osa arkea niin vapaalla kuin työssäkin – tarinan viimeiselle sivulle asti.

– Yhteiskunnassamme ainoa hyväksyttävä tapa puhua mielenterveydestä tuntuu olevan se, että ihminen oppii haasteistaan jotain, oivaltaa. Meillä on jatkuva velvollisuus pyrkiä olemaan parempia ihmisiä ja olla koko ajan enemmän hyödyksi. On kohtuuton ajatus, että mielenterveysongelmat aina kehittäisivät ihmistä, sanoo Emmi Nuorgam, 33, joka sairastui masennukseen ensimmäisen kerran esikoisensa syntymän jälkeen.

Emmi on maailmanparantaja: kirjoittaja, puhuja, impact producer. Jos työtittelit riisuttaisiin, jäljelle jäisi saamelainen ja tamperelainen, joka haluaisi istua kaiket päivät lukemassa kirjoja ja juomassa kahvia. Tällainen kepeä joutilaisuus on kaukana siitä, miten Emmi suoritti ensimmäisen masennuksensa pois alta.

– Päätin, että olen korkeintaan vuoden masentunut. Käyn lenkillä, syön terveellisesti ja ajattelen positiivisesti. Kun teen nämä asiat, parannun. Kun masennus uusi neljän vuoden kuluttua, tunsin epäonnistuneeni. Munhan olisi pitänyt voimaantua. Mutta ei se niin toimi – etenkään kun en missään vaiheessa parantunut, vaan ainoastaan suoritin parantumista.

Salonkikelpoiset ja vaietut sairaudet

Emmi koki ensimmäisen sairastumisensa, synnytysmasennuksen, yhteiskuntakelpoisemmaksi sairaudeksi kuin toisen, joka liittyi uupumiseen työssä ja elämässä ylipäätään sekä masentumisen uusimiseen.

– Synnytyksenjälkeistä masennusta pidetään hormonien aikaansaamana tilana, jossa masentunut äiti on kuitenkin lähtökohtaisesti hyvä ihminen, Emmi kuvailee.

Synnytyksenjälkeisestä masennuksesta ja työuupumuksesta on myös nykyisessä keskustelukulttuurissa sallitumpaa puhua kuin joistakin muista mielenterveyteen liittyvistä sairauksista. Tämän tietää omakohtaisesti myös skitsofreniaa nuoresta sairastanut Satu, 50, joka on vastikään päättänyt viiden kuukauden mittaisen työjakson Pirkanmaan Osuuskaupan ravintolassa:

– En yleensä kerro ihmisille sairaudestani, sillä moni saattaisi pelätä, Satu sanoo.

Iloinen Satu on kuitenkin kaikkea muuta kuin pelottava. Hän on helposti lähestyttävä ja hauska keskustelukumppani, iskelmää karaokessa laulava oinas ja kova uimari. Satu on saanut työstään hyvää palautetta, ja itseluottamus on kasvanut työssäolon myötä.

– Pomokin sanoi tulevansa huonona päivänä hyvälle päälle, koska olen niin pirteä, Sadun silmät tuikkivat.

Emmin mukaan yksi työhön liittyvän pahoinvoinnin syy on se, että kaikkien odotetaan haluavan ja pystyvän tekemään töitä samalla tavalla.

Klubitalon kautta kiinni työelämään

Satu oli nuorena psykoosien ja skitsofrenian takia paljon sairaalahoidossa, eikä pystynyt sen vuoksi opiskelemaan. Sopivan lääkityksen ansiosta sairaalajaksoja ei enää ole ollut vuosiin. Mahdollisuuden opiskeluun ja työllistymiseen Satu on saanut Sopimusvuori ry:n Näsinkulman Klubitalolla, joka on perustettu Tampereelle vuonna 1995 ja jonka toimintaan hän lähti ensimmäisten joukossa. Klubitalon yksi tärkeistä tehtävistä on etsiä jäsenilleen osa- ja määräaikaisia siirtymätyöpaikkoja. Työjaksolle valmentautuminen tapahtuu Klubitalolla, mutta itse työhön perehdytys annetaan työpaikalla.

Satu on työllistynyt Klubitalon avulla vuosien varrella useisiin työpaikkoihin, useimmiten siivoojaksi, mutta Klubitalon kautta avautuneiden kahvilaopintojen myötä hänelle tarjoutui ensimmäistä kertaa työpaikka kokonaan uudella alalla.

– Oli tosi kivaa oppia valmistamaan vitriiniin ruokatuotteita, vaikka rieskarullien puolittaminen tuottikin ensin aikamoisia haasteita, Satu nauraa.

– Tiskaamisen luulin olevan rankkaa, mutta siinä menikin aika tosi nopeasti. Ja työkaverit olivat räväkkää ja positiivista porukkaa.

Työyhteisöltä tukea tarpeen mukaan

Toinen siirtymätyötä Pirkanmaan Osuuskaupalla tekevä mielenterveyskuntoutuja on Micce, 48, joka hänkään ei herkästi puhu taustastaan tai halua esiintyä jutussa omalla nimellään.

– Ei moni päältä päin uskoisi, että olen kuntoutuja, hän pohtii ja sanoo, että hän on kertonut taustastaan töissä vain yhdelle.

Siirtymätyötä Osuuskaupalla tekevät henkilöt luetaan erityistä tukea tarvitseviin työntekijöihin, joiden joukossa on myös esimerkiksi osatyökykyisiä ja kehitys- tai näkövammaisia. Osaa erityistä tukea tarvitsevista siis autetaan työssä tavanomaista enemmän. Micen kohdalla tuen tarve on kuitenkin ollut vähäinen.

– Työskentelen Prismassa ja teen paljon hyllytystä ja asiakaspalvelua. Palvelen tasapuolisesti kaikkia, jotka minua lähestyvät, ja osastonvastaavalta voin tarvittaessa pyytää korvanapilla apua. Muutoin teen työtä hyvin itsenäisesti, Micce kertoo.

Micen tulevaisuus tuhoutui jo lapsena. ”Tavallaan olen anteeksi antanut, mutta välillä katkeruus nousee pintaan.”

 

Normaali voi olla erikoinen

Micce on omien sanojensa mukaan tuppukylän poika ja kahden lapsen isä, joka on asunut Tampereella puolet elämästään. Viidennellä luokalla Micellä oli tiukka ja paholaismainen opettaja, joka piti kovaa kuria. Jo silloin Micce oirehti unettomuudella, jännittyneisyydellä ja ahdistuneisuudella. Hieman myöhemmin hän sairastui rankan koulukiusaamisen takia, mikä on vaikuttanut työ- ja toimintakykyyn ja jaksamiseen läpi elämän.

– Kiusaaminen tuhosi elämäni. Keskusteluapu, lääkitys ja hengellisyys ovat auttaneet, mutta normitöitä en pysty tekemään. Prismassa työskentelen kolmena päivänä viikossa ja viisi tuntia kerrallaan, Micce kertoo.

Se on Micen normaali.

Emmin normaali on neljä työpäivää viikossa kuutisen tuntia kerrallaan. Lisäksi Emmi on mukana esimerkiksi Pirkanmaan Osuuskaupan edustajiston työssä.

– Kun kerroin toiselta sairaslomalta palattuani, että tavoitteenani on tehdä vähemmän töitä, sitä pidettiin outona ja erikoisena, Emmi muistelee.

– Mutta jos uupuu työssä, on hyvin myrkyllinen ajatus, että ihminen palaisi sairasloman jälkeen takaisin samaan elämään, koska juuri se elämä on saanut ihmisen alkujaankin sairastumaan. Vaatimus siitä, että pystyisi palaamaan tismalleen samaan, pitää sisällään riskin sairastua uudelleen.

Kaikkien ei tarvitse pystyä samaan

Sairastumisten myötä niin Emmin, Micen kuin Sadunkin oli myönnettävä, että sairaus tulee olemaan aina osa heidän elämäänsä. Elämän oli muututtava siten, että sairauden kanssa pystyi elämään, vaikka sairaus ei varsinaisesti koskaan ohi menisikään.

– Kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia ja eri työt kuormittavat eri tavalla, mutta työelämän vaatimukset ovat kuitenkin usein kaikille samat, Emmi kummastelee.

Yrittäjänä Emmi pystyy rajaamaan omia työpäiviään itse, Pirkanmaan Osuuskaupalla puolestaan on runsaasti mahdollisuuksia tehdä osa-aikaista työtä tai rytmin niin vaatiessa vaikka yötyötä – työtä oman elämäntilanteen mukaan. Erityistä tukea tarvitseville työntekijöille työtehtävät myös räätälöidään kykyjen ja kiinnostuksen mukaan.

Micce lähti mukaan Näsinkulman Klubitalon toimintaan pari vuotta sitten ja on aktiivisesti mukana erilaisissa toiminnan kehittämis- ja suunnittelutyöryhmissä. Tänä talvena vapaa-aika on kulunut myös liukulumikenkiä testaillessa.

 

Unelmia työstä

On selvää, että yhteiskunnassamme työntekoa arvostetaan, ja työtittelin voidaan ajatella asettavan työntekijän kontekstiin tai rakentavan ihmisen identiteettiä. Jokaisen haastatellun tulevaisuudensuunnitelmat liittyvät ainakin jollain tapaa työhön: Emmin unelmissa siintää bed and breakfast -tyylinen kartano, jonne asiakkaat voisivat mennä pötköttelemään, kuuntelemaan musiikkia ja juttelemaan kiinnostavista asioista. Micce haluaisi Prismaan vielä toisellekin työjaksolle, ja unelmissa on myös isompi koti ja se, että oman pojan koulukiusaaminen saataisiin loppumaan. Satua kiinnostaisi oppia seuraavaksi valmistamaan erikoiskahveja ja lähteä risteilylle heti, kun se vain on mahdollista.

Ehkä tämän kolmikon suhteen voidaan sittenkin puhua selviytymistarinasta. Mielenterveyden haasteet ovat jatkuvasti läsnä, mutta siitä huolimatta jokainen on kiinni työelämässä, mikä tarjoaa tärkeitä yhteenkuuluvuuden, hyväksynnän ja merkityksellisyyden tunteita. Ja eikö se, joka elää haasteidensa kanssa ja katsoo positiivisesti tulevaan, olekin todellinen sankari?

 

– – –

 

Emmi Nuorgam on Tampereen elokuvajuhlien aikana mukana raadissa, joka tuomaroi nuorten mielenterveysaiheisia lyhytelokuvia.

Pirkanmaan Osuuskauppa ja Tampereen elokuvajuhlat toteuttivat Lielahden koulun oppilaille lyhytelokuvakurssin, jolla nuoret tekivät Pirkanmaan elokuvakeskuksen opastuksessa kaksi animaatiota ja dokumentin, joissa käsitellään muun muassa skitsofreniaa, ahdistusta, syömishäiriöitä ja masennusta. Nuorten toteuttamat elokuvat tulevat osaksi Moodkino-esityksiä, joita voi katsoa 10.3. alkaen ilmaiseksi verkossa osoitteessa https://tv.festhome.com/festivaltv/tampere-film-festival

Lisäksi S-Etukortilla saa yhden ilmaisen katselukerran mihin tahansa Tampereen elokuvajuhlien ohjelmistossa olevaan näytökseen. Edun voi lunastaa Koskikeskuksen Festival Shopista 3.–6.3. Mikäli Koskikeskus on auki, Festival Shop on paikalla myös 8.–14.3. Festival Shop palvelee klo 11–19 Koskikeskuksen keskusaukiolla.

Livesäestetty Själö-elokuva Seilin saarelle karkotetuista naisista on katsottavissa S-Etukortilla ilmaiseksi 10.3. klo 21.00 keikalla.fi-palvelussa.

Sekä Festhome TV:n että Keikalla.fi-palvelun käyttö edellyttää kirjautumisen. Lisätietoja Filkkareiden ohjelmistosta ja lipunmyynnistä Tampere Film Festivalin verkkosivuilla.

Sini Jokinen, Lielahden koulun 8. luokka